Vieraskynä: Ironman Barcelona 5.10.2014
Koska mua itteä mietityttää treenimäärät, kunto ja yleensäkin kaikki mitä ensimmäinen triathlonin täysmatka vaatii ja miltä itse kisa voi tuntua, niin pyysin vaasalaista Niinaa kertomaan omasta kisastaan kuukausi sitten. Tässä siis blogini ensimmäinen vieraskynäkirjoitus. 🙂
IRONMAN BARCELONA
Kesä 2014 oli toinen kesäni triathlonin parissa. Alun perin suunnitelmissani oli osallistua ensimmäiseen täyden matkan kisaan kesällä 2015, mutta muutama seurakaverini oli kuitenkin suunnitellut puolestani toisin, heh. Pienellä painostuksella tein siis päätöksen lähteä kisaan jo tänä vuonna, noin neljä kuukautta ennen itse koitosta. Kun olin ilmoittautumisen tehnyt yritin siirtää koko ajatuksen syrjään välttyäkseni turhalta jännittämiseltä ja unettomilta öiltä. Yritin vain keskittyä tekemään treenit parhaani mukaan. Treeni määristä on vaikea sanoa, sillä minulla ei ollut mitään tarkempaa treeniohjelmaa ja olen myös aika surkea pitämään treenipäiväkirjaa, aikalailla fiiliksen mukaan siis mentiin. Koska valmistautumisaikaa oli suhteellisen vähän, en halunnut kuulla seurakavereiltani ”enää 7 viikkoa” kommentteja, vaan minun mieliksi sovimme, että puhumme viikkojen sijaan kuukausista, koska se kuulosti korvaani paljon pidemmältä ajalta. Esimerkiksi 7 viikkoa oli kaksi kuukautta ja kolme viikkoa oli kuukausi ;).
Muutama viikko ennen kisaa jännitys kuitenkin iski tajuntaan, enkä saanut enää siirrettyä sitä ajatuksista pois, mutta varmasti ihan hyvä niin. Mielessä pyöri olinko treenannut tarpeeksi tai toisaalta levännyt tarpeeksi? Kuitenkin Calellaan saavuttuamme aloin taas luottaa omaan tekemiseen. Rauhassa vaan, kyllä tämä tästä. Pelipaikalla teimme vielä pienen pulahduksen mereen sekä kevyet pyörä ja juoksu treenit.
Fiilis kaupungissa alkoi kisapäivän lähestyessä olla todella odottava. Täytyy nostaa hattua miten sitkeästi seurakaverit vielä siinäkin vaiheessa laskivat montako kuukautta starttiin oli ;).
KISAPÄIVÄ:
Kisa-aamuna meidän hiljainen ja keskittynyt neljän hengen seurue lähti taivaltamaan kohti muutaman kilometrin päässä häämöttävää vaihtoaluetta. Aamuinen pieni tihkusade yltyi pian kaatosateeksi ja ukkonen jyrisi. Pyörät olivat viettäneet yön suurella tekonurmikentällä. Ukkosen johdosta kentältä meni sähköt ja lähinnä salamoiden valossa yritettiin saada renkaisiin oikea paine. Starttiin oli aikaa vain tunnin verran ja ukkonen jylläsi ihan päällä. Jos sää ei pian helpottaisi niin uinnille ja täydelle Ironman matkalle, voisi heittää hyvästit. Osa kilpailijoista jopa tsekkasi pyöränsä tässä vaiheessa ulos. Me tarkistimme vielä varustepussit pimeässä vaihtoteltassa, märkäpuku päälle ja kohti starttialuetta.
Meidän seurueessa oli siis yhteensä neljä kilpailijaa ja kaikilla oli mukana vähintään yksi huoltaja, toivoteltiin vielä tsempit huoltajien kesken ja lähdettiin infotelttaan odottamaan järjestäjien ratkaisua päivästä. Tässä vaiheessa vatsassa ei enää lennellyt perhosia vaan siellä oli iso möykky, joka veti tämän tytön kalpeaksi ja hyvin hyvin hiljaiseksi. Info teltassa istuimme 2600 muun kilpailijan kanssa ja odotimme järjestäjien päätöstä. Selvää oli, että mereen ei olisi menemistä jos sää jatkuisi samanlaisena. Pian kuitenkin saimme kuulla, että kilpailu pidetään täysipitkänä, lähtöjä vain viivästytetään 30 minuuttia, teltta repesi aplodeihin ja riemun kiljahduksiin. Minä tosin istuin edelleen hiljaa ja kalpeana paikallani. Märkäpuku ahdisti, olo oli heikko ja oksetti. Seurakaverit imivät vielä geelejä ja energiaa kiduksiin ja minä yritin väkisin saada jäitä hattuun. Lopulta päästyämme ulos teltasta lähtökarsinoihin olo alkoi helpottaa ja fiilis alkoi nousta kattoon ja siellä se pysyikin koko loppupäivän ajan.
Starttialueella oli huikea tunnelma, vaikka sateen jäljiltä sää olikin melko viileä. Paniikkipölisimme, hypimme lämpimiksemme ja ennen kaikkea fiilistelimme. Toivotettiin vielä tsempit Tepolle joka starttasi meidän jälkeemme ja siirryimme rannalle muiden Agegroup naisten kanssa. Jokaiselle startille soitettiin lähtömusiikki joka toimi hyvänä nostatuksena. Tunnelma oli todellakin katossa. Musiikki, summeri ja ryntäys mereen. Olin päättänyt uida rauhassa ja mieluummin antaa tilaa aggressiivisemmille uimareille kuin lähteä mukaan painiin. Uinti oli silti yllätys. Olin varautunut kilometrin pahaan painiin, mutta en ollut varautunut painimaan neljää kilometriä! Aina kun ajattelin, että nyt sain tilaa, löytyi eteen jostain muuri hitaampia uimareita tai jäin itse nopeampien jalkoihin, kun meidän jälkeemme startanneiden lähtöjen kärki ui yli. Kirjaimellisesti. Olin uinut ehkä reilun kilometrin kun kuulin huutoa, ajattelin, että jollakin on hätä ja pomppasin saman tien pystyyn ja yritin etsiä mistä huuto tuli, Teppo! Haha, se oli seurakaverini joka oli tunnistanut minut sieltä kaiken seasta. Vaihdettiin kisan alkumetrien fiilikset ja jatkoimme matkaa, nauratti :)!
Poijuihin oli merkitty uintimatka. Puolimatkassa vilkaistessa kelloa ihmettelin, ettei aikaa ollut tuhrautunut enempää, koska niin useaan otteeseen olin saanut ottaa rintauinninvetoja ja hakea uinti tilaa. Olin etsinyt niin tohkeissani hyvää uintilinjaa, että olin unohtanut suuret linjat kokonaan, ja suma, missä uin oli ajautunut melkoisen kauaksi poijulinjasta. Oli hauska seurata kuinka porukasta uimari toisensa perään alkoi pikkuhiljaa huomaamaan, että nyt ollaan ja kaukana poijuista. Ei muuta kun jyrkkä oikea ja matka sai jatkua. Tämäkin lähinnä hymyilytti. Rantautumista oli todella vaikea hahmottaa mereltä käsin. Missään ei näkynyt rantautumisporttia, ainoastaan paksu ihmismassa. Sain vielä kanootin huutamaan pilleineen viereeni ja rantauduin aivan väärästä paikasta lähes yleisön syliin. Vaihtoteltassa näin Päivin, halattiin ja toivotettiin tsempit.
PYÖRÄ:
Asfaltti oli aamun sateen jäljiltä liukas. Alun kiemurtelevan kaupunkiosuuden sai ajaa siis todella varovasti. Onneksi aurinko oli uinnin aikana löytänyt tiensä Calellaan ja pikkuhiljaa tiet alkoivat kuivua. Pyörä tuntui alkuun tosi omituiselta, ajattelin jo kauhuskenaarioita yli kovista rengaspaineista ja kun tienvierustassa alkoi vielä näkyä paukkuneita kumeja laitoin sormet ristiin. Pyöräreitti kierrettiin kolmena kierroksena. Kahtena pitkänä ja yhtenä lyhyempänä. Yleisöystävällinen kyllä, mutta lajia harrastavat tietävät miten tässä kävi. Moottoripyöriä oli mielestäni ihan hyvin valvomassa peesausta, mutta jos 2600 osallistujaa laitetaan kiertämään kolme kierrosta samaa lenkkiä niin kyllä sielä ruuhkaa vaan muodostui, se on selvä.
Päivin kanssa ajettiin samoja vauhteja ja saatiin seuraa toisistamme. Vaikka peesirajojen puitteissa ei keskustelu ole mahdollista, aina välillä toinen ohitti toisen niin että pystyimme muutaman sanan vaihtamaan. Noin 50km kohdalla kylkeä alkoi pistää. Ajattelin ajaa hetken aikaa pystyssä ja odottaa että se menisi ohi. Pistos kuitenkin jatkui ja huomasin, etten saanut energiaa enää menemään alas. Pienen teknisen tauon jälkeen tilanne kuitenkin helpotti ja pistos pysyi poissa. En vieläkään käsitä, että ajoimme 180km, aika ja kilometrit menivät niin nopeasti. Yritin painaa sitä fiilistä, aurinkoa ja menoa kovalevylleni niin tarkasti kun vain pystyin. (Onneksi pidin sormet ristissä ihan loppuun asti, sillä pyörää pakatessani huomasin takarenkaassa noin 7cm vekin. Se ei montaa kilometriä olisi enää kestänyt!)
JUOKSU:
Pyörän jälkeen aikaa oli kulunut reilu 7h startista. Jalat tuntuivat hyville ja Päivin kanssa suurin piirtein ääneen nauraen juostiin vaihtotelttaan. Tiedän, että olen nopea vaihtaja, mutta erittäin hidas löytämään omat varusteeni ;). Juoksin ”omalle paikalleni” otin pussin ja avasin sen. Pussissa oli märkäpuku, kenen tämä on? Ei tämä ole edes minun märkäpuku, mistä tämän otin, olikohan se tuosta, missä minun paikkani? Hemmetti tässä pussissa on minun märkäpukuni, missä minun juoksukassini on? Tuossa! Kuivat sukat ja lenkkarit jalkaan, menoksi! Hemmetti, kypärä jäi vielä tuohon penkille, missä se minun vaihtokassi nyt taas olikaan…Ja tätä rataa. Kuulin kyllä tarinoita, että vaihtoteltassa oli ollut auttavaista porukkaa järjestäjien puolelta ja apua oli tarjottu tavaroiden paikalle viemiseen jne. Ehkä he katsoivat kuitenkin parhaaksi olla puuttumatta siihen sekameteliin minkä vaihdossa aiheutin :D. Teltan ovella oli järjestäjät tarjoamassa aurinkovoidetta, sitä en siinä vaiheessa kaivannut, mutta väliaikamattoa sen sijaan jäin kaipaamaan. Juoksin hetken aikaa eteenpäin, ajattelin, että jos se on muutaman metrin edempänä. Ei ollut. Pysähdyin ja saman tien joku mies yleisöstä kysyi, onko minulla jokin hukassa. Ihme kyllä, tuon kaoottisen vaihdon jälkeen mitään ei ollut hukassa, mutta en ollut enää varma juoksinko oikeaan suuntaan, koska ”juoksunaloitusmattoa” ei ollut. Mies vahvisti, että oikeaan suuntaan olen menossa ja ensimmäinen matto on ensimmäisellä kääntöpaikalla. Asia selvä ja ei kun töppöstä toisen eteen.
Olin suunnitellut, että juoksu pitäisi päästä aloittamaan suht virkeänä. Kyllähän seitsemän tunnin jälkeen kropassa jo tuntui, mutta kun sitä uskottelee tarpeeksi itselleen, että ei tunnu missään, niin sitä alkaa pikku hiljaa uskoa siihen itsekin ;). Jalat tuntui siis onnekseni ihan hyvälle alusta alkaen. Itselläni ei ollut kelloa mistä näkisin juoksuvauhtia, mutta yritin väkisin pitää ensimmäisillä kilometreillä käsijarrun päällä, ettei vauhti karkaisi alku kilometreillä liian kovaksi. Kilometri kylttejäkin oli sen verran vähän, että en pystynyt kellottamaan itselleni vauhtia.
Juoksu kierrettiin neljänä kierroksena. Kierroksen ensimmäinen vitonen oli huomattavasti nopeampi kuin jälkimmäinen, joka sisälsi enemmän pikku nyppylöitä ja jyrkkiä kurveja. Tuloksissa oli ainakin meillä kaikilla neljällä joka toinen vitonen nopeampi kuin toinen. Muuten reitti oli tosi kiva juosta!
Toisella kierroksella näin muutaman juoksijan joka huusi, kouristeli ja oksensi mutaisessa maassa. Siinä vaiheessa vatsasta kouraisi aika lujaa. Oma juoksu tuntui kuitenkin ihan hyvälle ja yritin takoa päähäni, että kaikki on hyvin. Noiden tuupertuneiden juoksijoiden näkeminen oli kuitenkin tosi pysäyttävää ja muistutti matkan raadollisuudesta. Pahimmat kilometrit itselle olivat 21-30km, silloin jalat todenteolla kangistuivat ja bajamajatkin tulivat tutuiksi. Varmasti uskotte miten riemastuttavia näkyjä ne olivat tuossa vaiheessa kisaa… Oli jo yksi urheilusuoritus selviytyä niistä 😀
Ilta alkoi hämärtää, mutta fiilis juoksureitillä pysyi silti hyvänä. Näin ensimmäisen kerran seurakaverini Milkan kun itselläni oli matkaa maaliin noin 8km ja Milka hihkaisi että hänellä oli jäljellä enää 2 km! Viimeiset kilometrit meni – yllätys yllätys – fiilistellen ja itkua pidätellen. Tässä se nyt oli, pian pääsisin kaartamaan seuraavan kierroksen sijasta maalisuoralle. Juoksu tuntui jo pahasti jaloissa, mutta voisin milloin tahansa palata niille viimeisille kilometrille uudelleen! Ihmiset kannusti, iloa, itkua, naurua, riemunkiljahduksia; suuria tunteita niin kuin urheiluun kuuluukin! Ne on niitä hetkiä, mitä on kiva muistella talvella räntäsateessa tai silloin kun treenit ei maistu.
Päivä ylitti odotukset totaalisesti ja oli älyttömän hienoa jakaa se seurakaverien ja meidän huikea huoltoporukan kanssa. Olin varautunut niin henkiseen kuin fyysiseen katkeamiseen viimeistään maratonilla, mutta sitä ei tullut. En sano, että se meni kevyesti, mutta väitän, että olin varautunut paljon pahempaan. Ainoa tavoite mitä olin päivälle asettanut oli matka, mutta täytyy sanoa, että viimeisillä kilometreillä olisi edes vähän voinut vilkuilla kelloa, sillä kuinka paljon voi harmittaa loppuaika 12h3min?! 3 minuuttia!!
Energiasta vielä sen verran, että otin puolentunnin välein geelin ja vettä, ja puolentunnin välein urheilujuomaa, eli viidentoista minuutin välein aina jotain. Se oli ehkä aika paljon, mutta mielummin niinpäin kuin liian vähän. Lisäksi pari suolatablettia sekä pyörällä että juostessa. Juoksun viimeisellä puoliskalla ei geelit enää oikein napannut, niin huoltaja syötti mulle pringlesejä, kun en viittinyt enää omin käsin niiden bajamajakäyntien jälkeen syödä. 😀
Kisasta palautumiseen meni tooodella kauan aikaa. Mieli olisi huutanut jo lenkille, mutta kroppa oli monta viikkoa aivan eri mieltä. Vielä en laske kuukausia seuraavaan täyden matkan kilpailuuni, mutta matkaan ajattelin kuluttaa seuraavalla kerralla ainakin kolme minuuttia vähemmän aikaa ;).
Treeni iloa sekä Ninnille, että lukijoille 🙂 !
-Niina
Se jäi mietityttämään, että mitä olet harrastanut/ treenannut ennen triathlonia. Kuulostaa niin lyhyeltä tuo valmistautumisaika.
Huikea suoritus! Isot onnittelut ja tsemppiä tuleviin haasteisiin. 🙂
Hyvä Ninnu, sinä huikea nainen!! 🙂
(Ninnille tiedoksi, että Ninnu on ollut mm. mun tutorkouluttajana täällä Vaasassa :))
Kiitos Sanna ja Suvi :D!
Olihan tuo valmistautumisaika tosi lyhyt ja itseäkin se mietitty tosi paljon ennen kisaa. Oon aina harrastanut jonkinnäköistä liikuntaa, mutta ennen triathlon harrastusta juoksin muutamia maratoneja ja parissa seikkailukisassakin tuli käytyä.
Kappas, maailma on pieni. 🙂 Toki tietty samalla paikkakunnalla asutte, niin se vähän pienentää maailmaa. 😀
Kiitos Niina vielä!! Oli mahtavaa lukea sun kokemuksesta!! <3