Joulukalenterin 20. luukku, Tiina Boman
20. päivä joulukuuta. Samalla myös mun ja miehen kihlapäivä, öö 14 vuotta taitaa tulla. Eipä näitä tuu enää muisteltua, kun hääpäiväkin löytyy. 😉
Välillä tuntuu hassulta esitellä kirjoittajia, kun luultavasti kaikki osan tuntee. Mutta oletan, että joukkoon eksyy joku, joka ei tiedä. 🙂 Tämän päivän luukun kirjoittaja on Tiina Boman. Tiina kuuluu Suomen menestyneimpien triathlonistien joukkoon. Löytyy SM-mitaleita ja kansainvälistä mainetta MM-mitalista lähtien. Kesällä Tiina jätti kisaamisen, ja tekstin aihe liittyykin tähän. Kiitos Tiina! 🙂
Post-triathlon blues vai jatkuva endorfiinin tarve?
Kiitos Niinalle tilaisuudesta päästä ääneen tällä foorumilla. Koska sain vapauden valita aiheeni itse, saatte lukea hienojen treenivinkkien lomassa niistä ajatuksista, joita päässäni pyörii 22 triathlonistivuoden ja 5 kuukauden triathloneläkeläisyyden jälkeen.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Noin 20-vuotiaana sanoin lopettavani huipulle tähtäävän urheilun 30-vuotiaana. Päätös lipsahti noin 7 vuotta pitkäksi, koska juuri 30-vuotiaana aloin olla parhaimmillani triathlonistina. Elin noina vuosina unelmaani. Toki oli paljon sellaisia asioita, joita olisin halunnut tehdä vielä paremmin. Osaan asioista olisin voinut vaikuttaa itse, mutta elämässä tapahtuu myös sellaisia asioita, joita et voi itse säädellä. Triathlon ammattina vaati paljon, mutta oli myös palkitsevaa. Ei ehkä taloudellisesti, mutta intohimoon ja panostukseen nähden onnistumiset toivat tyydytystä. Triathlonuran loppumiseen juuri vuonna 2014 ei ole yhtä ainutta syytä. Minusta oli hyvä laittaa piste hyvälle asialle silloin kun kaikki oli vielä kivaa. Mielestäni työn tai harrastuksen täytyy antaa enemmän kuin ottaa. Kun kilpailuvietti ja intohimo alkavat hiipua ja sitä kautta motivaation kohde muuttuu urheilusta muihin asioihin, on aika kääntää lehteä.
Minua varoiteltiin siitä, että elämänmuutos voisi tuntua vaikealta. Tiedostin sen, että tunteet voisivat kulkea vuoristorataa. Olen tyytyväinen siitä, että en ole rakentanut elämääni pelkän urheilemisen varaan, jolloin sen loppuminen aiheuttaa isojakin ongelmia. Oma identiteettini triathlonistina ei koskaan rakentunut ulkopuolisen arvostuksen tai taloudellisen hyödyn varaan vaan kokemukseen siitä, mitä olen ja mitä olen saanut aikaiseksi. Triathlonharjoittelulta jäävän ajan ja energian (kyllä, huipulle tähtäävä harjoittelu usein vie enemmän energiaa kuin antaa) olen täyttänyt ensisijaisesti työteolla. Täytyy kyllä myöntää, että energiatasot olivatkin aika alhaalla viime kesän jäljiltä. Kesään kuului 4 Finntriathlonin läpivienti työtehtävissä, muutto Tampereelta Espooseen sekä Joroisten kisaan saakka myös tavoitteellinen harjoittelu. Väsymyksen ollessa kovimmillaan elo-syyskuun vaihteessa luulin hetkellisesti pärjääväni ilman harjoittelua. Luojan kiitos olin väärässä! Sittemmin endorfiiniriippuvuus on ajanut minut kahden uuden urheilulajin (painonnosto ja telinevoimistelu) pariin ja löydän itseni treenaamasta lähes päivittäin. Ja kyllä, tavoitteellisesti. Haluan pysyä kohtuullisessa kunnossa ja oppia uusia taitoja. Eikä sekään haittaa tee, että peilikuvassa näkyy suhteellisen timmi täti.
Olen kiitollinen mm seuraavista asioista kaikkien näiden vuosien jälkeen:
• nautin edelleen urheilemisen tuomasta hyvästä olosta ja se on osa minua
• olen pikkuvaivoja lukuun ottamatta terve
• saan suuremman nautinnon terveellisestä ruokavaliosta roskaruuasta. Rakastan herkkuja ja hyvää ruokaa, mutta osaan nauttia niitä kohtuullisesti
• opin vuosien varrella ottamaan urheilemisen tosissaan, mutta ei vakavasti ja olemaan innostunut ilman fanaattisuutta
• harrastuksesta tuli ammatti: ensin urheilijana ja sittemmin muissa tehtävissä
• olen iloisesti vähän hullu, mutta sinut itseni kanssa ja osaan nauraa itselleni
Toivottavasti kaikki te kaikki blogia lukevat liikkujat löydätte ja säilytätte ilon urheilemiseen ja se antaa teille enemmän kuin ottaa. Ilon kautta kohti joulua ja sporttista vuotta 2015!
Tiina Boman