Aiheen vierestä
Aina silloin tällöin saan kommenttia tyyliin ”Helppohan sun on”. Totean niihin yleensä, että jokaisella aika riittää siihen, mitä oikeasti haluaa tehdä. Ja ittekseni aattelen, että sä et tiiä kuitenkaan munkaan elämästä ihan kaikkea.
Blogihan on vain pintaraapaisu mun elämästä. Se käsittelee vaan urheilua, ja ehkä ihmiset ovat oppineet blogien lisääntyessä siihen, että ne käsittelee tiettyjä aiheita, ei koko elämää. En ainakaan oo saanu 1,5 vuoteen yhtäkään kommenttia, että urheilu ja koirat menis lasten edellä tai muuta yhtä idioottimaista lausahdusta, mitä ennemmin. Ja toisaalta pystyn nykyään paremmin ignooraamaan kaikki typerät kommentit, koska vain mun lapset ja mies tietää millaista meidän perhe-elämä on. Jos heiltä alkaa tulla negatiivista kommenttia, niin silloin pitää jotain muuttaa.
Tämä kaikki tuli taas mieleen muutamasta kommentista ja viime yöstä. Ensin seurailin iltaysistä kahteentoista lapseni verensokereita ja niitä yritettiin saada tippumaan, mutta mittari näytti vain joka kerta HI. Mikä tarkoittaa siis high, eli lukema on isompi kuin mitä mittari pystyy näyttämään. 33.3 on maksimiluku, mitä mittari näyttää. Terveellä ihmisellähän verensokeri on 4-6. Nämä tilanteet eivät ole mitään vasemmalla kädellä tehtyjä juttuja, kun homma on aika vaarallista ketoaineiden lisääntyessä ja lapsen voidessa fyysisesti huonosti. (Ja ettei kenenkään tarvi ihmetellä syytä, niin insuliinipumpun kanyylin pää oli taittunut, ja siitä johtuen ilman insuliinia n. 4,5h.)
Kun lopulta puolilta öin pamahti näyttöön 30.1, niin annoin lapselle luvan ruveta nukkumaan ja itse jäin valvomaan. Kun puoli yksi verensokeri oli 24, niin aloin itsekin nukkumaan. Mutta kello herätti 1.30 (vs 17), poika puolestaan herätti kahdelta nenäverenvuotoon ja klo 2.15 vs oli 10. Klo 3.30 se oli 7, viideltä 4.8, kuudelta 4.7 ja klo 7.40 puolestaan 3.7. Ja kun paljon joutuu insuliinia laittamaan, että vs saadaan alas, niin yleensä yöllä arvot romahtaa niin, että pitää syödä. Siksi täytyy mittailla niin usein. Ja kun mies on reissussa, niin hommat kaatui pelkästään mun niskoille.
No tämmöisen yön jälkeenhän sitä on väsyny, kun normaalisti saa nukkua. Ei ole enää vauvaa, joka pitäisi hereillä tai mitään muutakaan. Ei ole tottunut jatkuvaan heräilyyn. Diabeetikon äitinä lapsen illan verensokerit määrittelevät pitkälti oman yön ja sitä myötä seuraavan päivän treenit. Harvalla on oikeasti käsitystä kuinka paljon huolta diabetes vanhemmille aiheuttaa. Siksi valaisin iltaa ja yötä vähän tarkemmin, mutta en tietenkään siltikään yksityiskohtia.
Tyttären diabetes on oma lukunsa, nuorimmaisen lapsen kehitysvamma omansa. Tää on meidän elämää, meidän arkea. Tähän me ollaan totuttu. Tämä on raskaampaa kuin toisten arki, mutta helpompaa kuin toisten. Näin se vaan menee. 🙂
Taustalla on siis paljon asioita, mitkä vaikuttavat omaan treenaamiseen. Samoin niitä asioita on kaikilla muillakin, on turha vertailla omia juttuja toisten asioihin. Asioita ei voida mitata millään asteikolla, että kenellä on hankalampaa. Ihmiset reagoivatkin asioihin eri tavalla.
Tällä viikolla oon käyny uimassa Ylöjärvellä asti. Oma uintikin meni pykälän eteenpäin tällä viikolla. Ainakin pääkopassa, ei välttämättä vauhdissa. 😀 Paljon on asioita, minkä eteen haluan tänä talvena töitä tehdä ja mitä tavoittelen ens kesäksi. Uinnissa mm. lisää vauhtia ja rentoutta. Vauhtia yritän saada sillä, että tahdistaminen jäisi ja kädet pyörisivät paremmin.
Kohta mä esittelen teille uuden pyöräni. Toivottavasti viikon päästä! 😉 Mutta tiedossa jo on, että mikä pyörä mulle tulee. Kunhan saan sen kiekkojen kera itelleni, niin kerron teillekin. Kun ehtiskin vielä tälle syksylle maantielle testaamaan. 😉
Mukavia treenejä itse kullekin ja muista, että vain sinä itse tiedät parhaiten oman kuntosi ja koska voit milläkin intesiteetillä treenata. Toisten ei-fiksut ohjeet ja kommentit kannattaa sivuttaa.
Monta vuotta sua seuranneena on aina paistanut kaikesta se, että perheen ehdoilla. Ihailen suuresti sitä ja nyt entistä enemmän. Tsemppiä ja jaksamista!
Kiitos Elisa! <3
ihana kirjoitus taas sinulta! Niin paljon kuulen itsekin noita kommentteja ajan priorisoinnista tässä treenien ja kahden työn plus perheen (vain kaksi teiniä, yksi koira ja kolme marsua) välillä menoja sovitellessani. Tsemppiä sinulle ja koko perheelle. Toivottavasti sokeriarvot nyt tasaantuneet!
Kiitos Merja! Mikähän siinä on, että on kommentoitava negatiivisesti.. En ymmärrä, ehkä kateutta vaan. Kiitos, ja tsemppiä sullekin! 🙂 Sokerit ovat onneksi tänään olleet taas paremmat! 🙂
Hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Nautinnollisia syystreenejä ja tsemppiä matkalle kohti uusia tavoitteita. 🙂 Ja mielenkiinnolla jään odottamaan milaisen uuden menopelin saat alle.
Kiitos Milka! Sä pääset kans taas ens kesänä kisaamaan. 🙂 Tsemppiä ja hyviä treenejä!!
Siis kiva on ollu lukea sun treenaamisista, ja huomata et myös ”tavallinen” työssäkäyvä perheenäiti voi niinki paljon treenaa et huikeen hienosti pystyy ironmanin kaltaseen äärisuoritukseen? paljonko sulla tulee treenitunteja viikossa, ja miten jakautuu juoksun/uinnin/tsygäilyn suhteen?
ihme paikkaan tuli tuo kysymysmerkki..? pädillä kirjotan ni ei oo parasta suomenkieltä.?
itse haaaveilen ensi kesänä tekeväni puolikkaan, uida en tosin vielä osaa, mutta pian pääsen kurssille! Juoksu on vahvuuteni, pari maraa on tullu juostua. Pyöräilykin on kivaa ja helppoa. Uintikoulua taas odotan pelokkaana! Mut eiköhän sitä uimaankin opi seuraavan vuoden aikana.
Kiitos inspiraatiosta!!
Mä oon kans aina sanonu, että jos mä pystyn tähän, niin jokainen pystyy. 🙂 Mulla tulee vaihtelevasti 7-12 tuntia viikossa, nyt kun treenaan ironmanille. Syksyllä ja lepoviikoilla vähemmän, huhti-toukokuussa sitten enemmän, kun tulee pitempää pyörälenkkiäkin. Esimerkiksi kymmenen tunnin viikko voi jakautua niin, että tunti kuntosalilla, 1,5h juoksua, 3h uintia ja 4,5h pyörää.
Mä aloitin neljä vuotta sitten, syksyllä 2011, ite triathlonkoulussa. Elokuussa 2011 uin uimahallissa vaparia lippusiimalle asti eli 5m. 😀 Joulukuussa menikin sitten jo tonni, eli kyllä sitä nopeesti oppii. Ja kesällä 2012 oli eka puolimatka. 🙂 Tsemppiä kovasti treeneihin!! 🙂
Mahtava kirjoitus! Sehän on juuri näin, että kukaan ei tiedä sitä omaa arkea, siihen vaikuttavia palasia ja omaa jaksamista paremmin kuin itse. On niin helppo huudella vierestä, että muutkin perheelliset ehtii treenata x määrän, tai sitten että perheelliset ei voi treenata, kun se on perheeltä pois. Tai mitä vain. Ne kommentit voi ja pitää jättää omaan arvoonsa ja elää omaa elämäänsä.
Toivottavasti teillä jo kaikki voi ja jaksaa paremmin 🙂
Juuri näin Taru!! 🙂 Kiitos! Nukkumatti tuli eilen jokaiselle melko aikaisin, itsellekin. Tänään jo pirteämpi päivä. 🙂
Minäkin (tre_grenar Nina) käyn täällä lukemassa 🙂 Tosi hienosti kirjoitettu. Välillä saa kyllä kuulla että ”etkö muuta tee kun treenaa”. Sit täytyy selittää että oikeesti en tee ”muuta” kun syön aamiaista, istun melkeen kolme tuntia junassa päivittäin että pääsen töihin/töistä kotiin, teen töitä, syön illallista ja nukun. Viikonloppuna kerkee sit tekeen vähän muutakin.
Toivottavasti verensokeriarvot on tasaantuneet ja että teillä on mukava sunnuntai 🙂
Onpa kiva, että säkin käyt täällä lukemassa! 🙂 Näinhän se menee, ihmiset aina käsitä paljonko tai kuinka vähän aikaa tähän välillä meneekään. Kiitos, ja mukavaa sunnuntaita sinne! 🙂
Kyllä ne typerät kommentit ovat kateutta. Kateutta siitä, että joku pystyy, kerkeää, tekee asioita jotka ovat itselle tärkeitä- järjestää itselleen aikaa. Sitä on helppo toista arvostella ja leimaus ”huonoksi äidiksi” aina jotenkin satuttaa vaikkei se ole tottakaan.
Tykkään sun blogista, koska sä juuri tekemisilläsi todistat, että moni asia on mahdollista jos vain itse riittävästi haluaa ja tekee töitä sen eteen. Ja toisaalta et arvostele muita, jotka tekevät eri tavalla. Ja myöskään et tee itsestäsi ’numeroa’ (vaikka oletkin sikareipas?).
Itsekin yritän rimpuilla tässä arjessa niin että aikaa olisi myös omalle harrastukselle. Ei se aina helppoa ole- tiedän! Minulla töitä noin 50-80h/vk ja vähintään kerran viikossa päivystys 24h, jonka aikana yleensä ei juuri tarvitse nukkua. Perheessä kaksi tuoretta diabeetikkoa (itseni mukaan lukien). Kolme ala-asteikäistä lasta, joilla yhteensä 18(!) harrastuksertaa viikossa ja sitten tuo vuorotyötä tekevä mies. Mutta nimi on taas listassa ensi kesän triathlonkarkeloissa.
Tsemppiä kovasti myös ensi kaudelle??
Kiitos Maiju! Yritän vaan olla oma itteni, ja hyvä kun se toimii. 🙂 Varmasti se on juuri kateutta, mutta tekisivät itte perässä, eikä arvostelisi. 😉
Pikkuisen haastetta on kyllä nyt sulla! :/ Ja vielä tuoreet diabetekset. Voin sanoa, että alkuun ne aiheuttavat vielä enemmän huolta ja murhetta. Mm. yksittäiset korkeat sokerit, jotka nykyään painetaan villaisella / korjaillaan, niille kun ei vaan voi välillä mitään.
Tsemppiä sinne todella paljon, ihan joka saralle!! 🙂
Hyvä Ninni :)! Oot mun idoli monessa asiassa! Allekirjoitan niin tuon, että jokaisella riittä aikaa siihen mitä todella haluaa tehdä. Tsemppiä treeneihin, perhearkeen ja töihin!
Voi kiitos Eija! 🙂 Tsemppiä sinne myös! Täytyy jossain kohtaa katella yhteisiä lenkkejä, kun uskallan taas juosta tuon jalan kanssa. 🙂
Jep, lenkki olis kiva, mutta rauhassa jalan kanssa. Tiukkaa aikataulua itselläkin, joten lenkit valitettavasti jäänyt tosi vähiin. Kerron sitten tarkemmin kun seuraavan kerran nähdään 😀
SIlloin kun vielä olin terveen kirjoissa ja treenailin keskimääräistä kansalaista enemmän, niin joiltain tuli kommenttia, että ”käytkö sä koskaan missään, siis niinkun muualla kuin lenkillä?” 😀 Tuo kyllä nauratti, mutta sitten taas ”helppohan sun on, kun ei ole lapsia” on sen verran ikävä lause, etten viitsi moisen laukojan kanssa alkaa edes keskustella, missä meni vikaan. Tuossa mentiin taas toiseen ääripäähän tässä lapsi-/perheasiassa. Ja molemmat lauseet on tietysti henkilöiltä, jotka ei tunne kovin hyvin minua.
PS: Ollaan muuten työkavereita 🙂
Onpas kiva, että säkin oot tänne eksyny lukemaan! 🙂
Ikinä ei oo hyvä! Ääripäästä ääripäähän menee kommentit, ja niissä loukataan eri tavoin eri ihmisiä. 🙁 Kuinka paljon sä nykyään pystyt juoksemaan?
Toivottavasti pikkujouluissa nähdään! 🙂
Minun pitäisi pitää kaikki liikunta aikalailla PK1:llä, että se rajoittaa kyllä aika paljon – jos ei muuta niin menohaluja. Kun olisi niin kiva vähän spurtata pitkin polkuja 🙂 Välillä on kyllä ihan pakko käydä vähän metsässä jalkaisin tai pyörällä, menee vaan useampi päivä sitten toipuessa. Muutenhan tää on ollut tänä vuonna lähinnä rauhallista soutelua, frisbeegolfia ja sauvakävelyä, mutta onpahan edes jotain, ettei ihan rapistu ja pää leviä (vaikkaonollutkylläaikalähellämontakertaa).
Nähdään juu pikkujouluissa 🙂
On tuo kyllä tosi harmi! Mutta onneksi voit kuitenkin nauttia metsässä kirmailusta, vaikka rauhalliseen tahtiin pitääkin. Tsemppiä!! 🙂
Moikka!
Hitsi, että oikein herkistyin sun kirjoituksesta. Omalla 3-vuotiaalla tulee nyt vuosi täyteen lokakuussa 1-tyypin diabetesta.
Niin ymmärrän sua…. Yöunet ovat saaneet uuden ulottuvuuden ja nöyränä otan jokaisen päivän vastaan. Jokaisella on omat ristimme ja jokaisella on omat voivaransa. Itsekin haen ja löydän energiaa ja voimaa nyt liikunnasta. Tsemppiä! 🙂
Hei, meillä sentään sen verran jo tytöllä ikää, että osaa kertoa olotilastaan ja tunnistaa yleensä mm. matalat. Noin pienen kanssa se on vielä hankalampaa. Tsemppiä sinne oikein paljon!! 🙂
Wau! Mieletön, rohkea kirjoitus ja toivottavasti ikävien kommenttien antajat ymmärtävät, että blogeissa ei kerrota kaikkea (tai läheskään mitään).
Kiitos! 🙂 Äläpä muuta sano, nyt tosiaan ei oo tullu enää niin pahaa kommenttia kuin ennemmin. Hyvä niin! 🙂
Moikka Ninni! Itse 9 vuotiaan sokeripojan äitinä tiedän mitä tuo öinen mittausrumba on. Juurikin juotin meidän pikkumiehelle vähän mehua jotta ei sokrut laske liian alas kun iltainen jäkistreeni vaikuttaa. Pumpun kanyylinkin saa vaihdettua ilman että poika herää jos kesken yötä sokerit on tapissa! Kertaakaan ei öiset mittaukset ole harmittaneet kun tietää että ei tässä ole vaihtoehtoja ja näillä korteilla pelataan mitä on jaettu. Onneksi hoito kehittyy koko ajan ja teknologia on suureksi avuksi. Olet elävä esimerkki siitä että paljon saa aikaan kun on tekevää sorttia ☺ Tsemppiä sulle diabeetikon äitinä ja tuleviin koitoksiin tri rintamalla!
Kiitos Kati! Mä valvoin kans viime yönä matalia. 😀 Välillä toisinpäin ja sitten taas toisinpäin. Hyvin sanottu, niillä korteilla pelataan, mitä on jaettu. Harmittaahan nuo kortit joskus, kun lasten sairaudet on niin iso osa arkea. Mutta ei auta. Tsemppiä sinne myös! 🙂
Uskotkohan, jos väitän, että tiedän TÄYSIN mistä puhut? <3 Elämä ei mene yleensä niin kuin saduissa.
Onnea lujalle Leijonaemolle uudesta tulevasta pyörästä!
Ihanko totta? Löytyykö teiltä kehitysvammaa tai diabetestä? Tottahan meillä enemmän kuormitusta aiheuttaa tuo nuorimmaisen kehitysvamma kuin tuo D, sen verran isosta asiasta puhutaan siinä. Enkä oo edelleenkään niin sinut tuon isomman diagnoosin kanssa, ja puolestaan diabetes voi puhjeta kenen lapselle vaan. Mutta jos valvomiseksi menee, niin silloin syynä on D.
Kiitos! Pyörän saan torstaina! 🙂
Jep, diabetesta löytyy (meillä helpompana, lapsuudenkodissa haastavampana), lastenreuma löytyy, muutama muukin diagnoosi löytyy tästä taloudesta, mutta harvoinpa näitä tulee huudeltua netissä, enkä nytkään huutele, keneltä löytyy mitäkin. 🙂 Eri ikäisten kehitysvammaisten parissa olen tehnyt työurani ja teen edelleen. Tiedän siis yhtä ja toista, mitä elämä voi olla. 🙂 Onneksi elämä on silti yleensä ihan kivaa ja iloista.
Tuttua arkea tosiaan sielläkin nämä. Jotenkin on kuitenkin kiva, että tietää muidenkin olevan samassa veneessä. Ei oo yksin. Vaikka nimenomaan ei saa jäädä murehtimaan, kukaan ei ole kuolemassa. Kaikki on kuitenkin hyvin. 🙂 Mä oon kans aika vähän puhunu, ja nytkin mainitsin vain nämä näkyvimmät, ja tyttären luvalla kirjoitin tuosta D:n tarjoamasta yöstä (luki ennen julkaisua). 🙂
<3