Magneettikuvissa käyty!
Kun olin tarpeeksi pohtinut, että mitä voin tehdä ja aiheutanko lisäongelmia jalalle treenillä, niin maanantaina päätin käydä lääkärillä uudelleen kuuntelemassa fiksumpaa. Esimerkiksi viime torstain pyörätempon jälkeen taas jalka tuntui paljon kipeämmältä, kun jotenkin kovia vetoja tehdessä painaa jalkaa enemmän kengänpohjaa vasten ja huomasin myös, että mulla on tapana koukistaa varpaitakin. Ihan vaan seistessä huomaan keventäväni painon jalalta pois, ja kävellessä siirrän painoa enemmän jalan sisäsyrjälle ja siksi pohjekin on kireä. Lahden ironman 70.3 -tapahtumasta on nyt siis 3,5 viikkoa aikaa. Jätin eilisen supersprintticupin kisankin väliin siinä olevan juoksun vuoksi. Vaikka pisteet olisi kyllä tarvinnut, jos meinaa päästä cupissa palkinnoille. 😀 Nyt kun jalka oli pari päivää ilman mitään ylimääräistä, niin ei sattunut joka kävelyaskeleella. Mutta jo kevyen 2h pyörälenkin jälkeen taas sattuu.
Maanantaina oli klo 16.30 aika Terveystalolle. Lääkäri totesi, että kuvataan jalka, niin ei tarvi arvuutella kivun syytä. Siitä lähti maksusitoumus Fennialle, josta tuli hyväksyntä heti tiistaina aamulla. 20min sen jälkeen soitettiin Terveystalon ajanvarauksesta, ja sain magneettiin ajan päivälle klo 12. Täytyy sanoa, että niin hienoa ja nopeaa toimintaa Fennialta koko tämä tapaturmaan liittyvä ketju!
Lääkäri soitti tänään aamupäivällä. Nivelsiteet ovat revenneet ja siellä on luunsisäistä mustelmaa (tälle oli joku hienompikin nimi, mutta en muista). Saan siis treenata, kunhan kunnoitan kipua. Jee! Tämä on paras tieto, ettei treeni riko jalkaa lisää, kunhan vaan kuuntelen itseäni. Sitä se lääkäri painotti, että kipua kunnioittaen. Lääkäri pyysi käymään uudelleen, jos kipu ei ajan kanssa ota laantuakseen. Mutta aikaa tuo paraneminen tulee ottamaan.
10 viikkoa on aikaa treenata Barcelonaan. Siitä 8 viikkoa kunnolla, ja kaksi kevyttä valmistautumista. Niin kamalan vähän, ja kyllä mä ihan jokaisen viikon tarvin kunnon treeniin! On kuulkaa vaihdellut tämä fiiliskin tuon kisan suhteen nollasta sataan. Eli siis siten, että joko heitän sen suhteen hanskat tiskiin tai uskon, että ehdin itseni saamaan haluamaani kuntoon. Itse asiassa tänä kesänä fiilis koko triathlonin suhteen on heitellyt lopettamisesta uuden pyörän ostamiseen.
Täytyy kyllä sanoa, että olisin pulassa ilman valmentajaa. Tärkeitä puheluja ja pohdintoja on Kaitsun kanssa ollut. Ja monta taitaa olla edessäkin! Ja onneksi on myös ystävä Sanna, joka tuntee mut, kyselee ja jaksaa näitä mun mitä teen, kuinka paljon sattuu ja sattuuko tänään vähemmän vai enemmän jne. 😀 Ja joka kommentoi Finntriathlon Joroinen -kisapäivänä meiän perheen ilmestyessä heidän lapsensa rippijuhliin: ”En tiedä oonko iloinen vai en, kun te pääsitte tulemaan.” <3 Tosin faktahan tuosta kisasta olisi ollut, että kunnon treenejä en päässyt Lahden jälkeen tekemään, joten kunto ei olisi ollut sen parempi.