Hae
Ninnin energianurkkaus

Olkapäästä ja TP:n vihreän kaipuuta

Blogin kirjoittaminen jää koko ajan vähemmälle. Samalla tietenkin lukijamäärä tippuu. Mietin jo, että onko aika laittaa pillit pussiin. Mutta kun on kirjoittanut yli 8 vuotta, niin eipä se helppoa ole. Huomaan, että oon siirtynyt enemmän ja enemmän facesta instan puolelle. Whatsapissakin tulee monesti puhuttua ääniviestejä, jos vähänkään on kiire. Samoin instassa, on paljon nopeampaa puhumalla kertoa asiat kuin kirjoittaa.  Toki ne ei sitten ole tallessa kuin 24h. Siitäkin huolimatta, vaikka ilmaisen itseäni kirjoittamalla paljon paremmin. Puhun mitä sattuu ja sanat on kateissa. 😀

Mulla on vihdoin huomenna olkapään magneettikuvaus. En ole saanut lääkärille vielä aikaa, koska niitä ei ole. Toivon kuitenkin, että saan radiologin lausunnon kuvauksesta ilman lääkäriä. En tiedä miten tuolla osastolla toimii, mutta ainakin Terveystalolla sekä keskussairaalassa lapsen kohdalla radiologin lausunto ei tule näkyviin ilman, että (lähettävä) lääkäri on sen jollain tapaa hyväksynyt. Jos en näe lausuntoa kanta.fi:sta, niin soittelen ja toivon hartaasti, että kohdalleni sattuu sairaanhoitaja, joka mulle tuloksen kertoo. Olisihan tämä nopeammin tapahtunut yksityisellä, mutta näin se nyt meni.

Sen jälkeen tiedän, että aiheutanko treeneillä ja kivulla lisäongelmia vai voinko tehdä, vaikka kipu lisääntyy. Sen jälkeen teen myös kisapäätökset tämän kesän kisoista.

Perjantaina tein kesän pisimmän ja parhaimman pyörälenkin. 118km mutkan kautta vanhempien mökille. Parasta siitä teki se, että tehot oli paremmat kuin muilla lenkeillä (ihan pk1-lenkki) ja että olkapäähän ei sattunut samoin kuin aiemmin pyöräillessä. Mietinkin matkan aikana, että kyllähän tällä vois ajaa puolimatkan. Oli mukava kesäsää, ja nautin kyllä todella paljon ajamisesta! Tässä vaiheessa kesää on jo monta pitkistä tullut normaalisti ajettua, joten nautin kyllä, että kunnossa nousua on.

Nyt kun olkapää on ollut kivuttomampi, niin oon käynyt pari kertaa avovedessä kilometrin verran uimassa. Ykköstä oon pystynyt uimaan, mutta enempään käden voimat ei riitä ja rasittuu liikaa. Aina, kun käsi tuntuu hyvältä, niin mietin, että onko siinä ees mitään, kuvittelenko vaan. Ja sitten, kun on leposärkyä ja selkeästi kipua, niin tiedän, että joku on vialla. On tää olkapää kyllä sellainen, mikä vie ajatukset usein itseensä. No pian selviää.

Tunnollisena treenaajana ja treeniohjelman noudattajana on harmittanut, kun training peaksin treenikalenteri on näyttänyt paljon punaista, oranssia ja keltaista, ja puolestaan vain vähän vihreää. Värikoodit tarkoittavat sitä, että vihreäksi muuttunut treeni on tehty suunnitelman mukaan (80-120%). Punaista ei ole tehty, keltainen on ali- tai ylimittainen (50-80% tai 120-150%) ja oranssi todella ali- tai ylimittainen (alle 50% tai yli 150%). Kaipaan siis vihreää ja suunnitelmassa pysymistä! Tämän huomaa kyllä myös kunnossa.. Tässä kuvaa parista edellisestä viikosta, ja sitten taas hyvästä viime alkusyksystä. Treeniohjelmaa en voi laittaa näkyviin, joten siksi pikselöity. Lähinnä näitä värejä haluan näyttää:

Tämän hetkistä punakynää.

Syksyistä vehreyttä

Toiveissa siis paljon vihreää, ja kunnon nousua! 🙂

Torstaina suuntaan Lahteen. Siellä on Ironman 70.3. Osallistu tietty en, mutta menen sinne töihin. Siellä varmasti näkee paljon tuttuja, ja se on ihan parasta näin kisakaudella. Porukka kömpii kodeistaan talven treenien jälkeen kisoihin! Tsemppiä kisaajille!!

Jukola 2019

Siskojen päähänpisto sai eilen päätöksen, kun vihdoin oli Venlojen viestin päivä. Joukkuehan koostui aloittelijoista ja yhdestä yli 20v sitten suunnistuksen lopettaneesta. Keväällä käytiin YKV:n suunnistuskoulu ja muutamia iltarasteja, ja sen jälkeen olikin Team Hukkaneliö valmiina viestiin!

Osaa jännitti enemmän ja osaa vähemmän, mutta mitään ihmeellistä tavoitetta meillä ei ollut. Jos joku hylättäisiin, niin sille ei voisi mitään. Olin myös 99% varma, että minä ankkurina lähtisin yhteislähdössä. Tarkoittaa siis sitä, että jos klo 18.30 mennessä ei ole joukkueen osuudet tulleet vaihtoon, niin loput lähtee yhtäaikaa metsään. Klo 23 starttaa Jukolan viesti, niin pitää saada naiset alta pois. 🙂 Oli siis 4,5 tuntia aikaa suorittaa kolme osuutta, ja kun kärjen arvioaika oli 3h, niin en ajatellutkaan, että pääsisin ennen klo 18.30 metsään.

Lähtö oli kapealta tieltä, ja koska olimme uusi seura/joukkue, niin meidän lähtönumero oli iso 1655. Venlajoukkueita oli 1721. Eli ihan hirmu kaukaa joutui meidän joukkue aloittamaan. Vaikka meidän aloittaja kova juoksemaan onkin, niin aateltiin, ettei sieltä sumpusta mihinkään pääse. Nähtiin hänet jopa screeniltä ensimmäisellä tv-rastilla leimaamassa, ja Team Hukkaneliön aika näkyi telkkarissa, ja lopulta tuli maaliin 1200 sijaa nostaneena. 😀

Toisen ja kolmannen osuuden menijätkin meni ihan älyttömän hienosti, ja tulivat paljon nopeammin pois metsästä, kun osasimme edes ajatella. Onneksi oli väliaikarasteja, muuten olisi saanut vaihtopuomilla jokainen huudella seuraavaa. 😀

Pääsin siis itse ankkurina mettään kellon ollessa vasta n. 17.40! Noin kilometri piti ensin juosta viitoitettua pätkää ennen kuin tultiin K-pisteelle eli käytännössä lähtöpisteelle. Mun homma alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla. Kävin kahdella hajontarastilla, ja jouduin tiputtamaan itseni takaisin isolta mäeltä, että ottaa uudelleen vauhtia. Lopulta tiesin missä olin, ja samalla sain jonkun muun joukkueen tytön seuraani, joka ei ollut täysin kartalla ja jolle sanoin, että tiedän missä olen. Hänellä siis oli sama ykkösrasti. Näytin vielä lopulta rastilla ollessa hänelle, että mikä kivi ja jyrkänne kyseessä oli aiemmin, kun hän pyysi. Aiemmin siis vain sanallisesti sanoin missä ollaan.

No harmittihan se. Jälkeenpäin nyt karttaa katsoessani tiedän missä olen lukenut karttaa väärin. Seuraava väli vähän tarkemmin. Juntuja oli jo tosi paljon metsässä. Juurakot kunnolla näkyvissä, mutta sammal irtonaista ja irtonaisia kiviä, ja välillä vähän vaarallistakin. Olisi voinut juosta junnun vieressä, mutta hitaampaahan se olisi ollut. Välillä oli hetkiä, että oli jonoa, eikä päässyt ohi, vaikka olisin halunnut pitää parempaa vauhtia. Aika paljon kuuli rastilla numeroja siitä, että mikä on seuraava. Huikkasin itekin pari kertaa ”täällä”, kun joku kysyi. Sanoin kyllä kerran yhdelle naiselle, joka mun perään lähti, että muhun ei sitten kannata täysin luottaa. 😀

Mun rastit

Ei mitään isoja pummeja enää loppumatkalla, mutta muutamalla väärällä rastilla käynti kyllä ja muutamia koukkuja. Olin ehtinyt nähdä kisakeskuksen screeniltä vähän ankkuriosuuden kärjen menoa, kun näytettiin jotain rastivälejä. Silloin kommentoija sanoi, että 10-11 rastiväli kannattaisi ottaa yläkautta eikä alakautta. Muistin tämän, mutta ei ollut rohkeutta siinä kohtaa poistua letkasta, ja tehdä omaa valintaa yksin. Käytin siis itsekin hyväksi samalle rastille meneviä letkoja, ja aina jos joku kysyi, että onko sitä ja sitä rastia näkynyt, niin vastasin. Olisi pitänyt itsekin kysyä rohkeasti ekalla virherastilla joltain, että olisi näyttänyt kartasta, että mikä oli kyseessä. Olisi säästynyt paljon aikaa. 😀

Toiseksi viimeiselle rastille tultaessa leimasin, ja alkoi viitoitettu pätkä viimeiselle rastille. Katsoin siinä, että onko mulla kivi vai torni (kisakeskuksesta näki vipat rastit) ja juoksin niin lujaa kuin ikinä pääsin viimeiselle rastille suoraan ja siitä maaliin. En halunnut, että takaa tulevat tulee ohi. 😀 Maalisuoralla oli edellä yksi joukkue, ja viime metreillä pääsin hänestä ohi. Toki yksi joukkue tuli vielä musta ohi, mutta en voinut hänen juoksuvauhdille mitään. Kilpailuvietti vähän nosti päätä. 😀

Sijoitus oli lopulta 845 / 1721. Tosi tyytyväisiä ollaan, kun yllätettiin itsemme ja muut. 😀 Omassa suorituksessa jäi vähän hampaankoloon, mutta ehkä ensi vuonna uudestaan! 😉 Suunnistus tosin on kyllä mielenkiintoinen laji, varmaan harvoin tulee täysin onnistunut suoritus. Oon kyllä ylpeä siskoista. Heidän rohkeudestaan ja hienoista suorituksista.

Melkoinen määrä rasteja metsässä.